Eräs tapaus Tampereelta

Ilmeisesti yksi tunnetuimpia toijalalaisen tai ainakin Toijalan varikolla jossakin vaiheessa palvelleen rautatieläisen nimiin kirjattuja sotatoimiin liittyneitä tekoja tapahtui 26.3. valkoisten edetessä yhä lähemmäs Tampereen keskustan alueita. Mm. Heikki Ylikankaan (1993) tunteman perimätiedon mukaan tuolloin Tampereelta yritti paikallisen punaisen hallinnon tietämättä rautateitse poistua noin 100 venäläistä ja 300 turkulaista, jotka eivät tienneet valkoisten edenneen radanvartta Hatanpäälle saakka ja katkaisseen Viinikan rautatiesillan. Pelkillä paperimassapaaleilla suojattu ja suhteellisen heikosti aseistettu juna joutui valkoisten joukkojen maalitauluksi ja juuttui paikalleen jarrujen lukkiuduttua jarrujohdon katkeamisen vuoksi. Junan jouduttua seisomaan pari tuntia tulituksessa toijalalaiseksi mainittu punaisen rautatiehallinnon palveluksessa työskennellyt, mutta vuosikymmeniä myöhemmin antamassaan lausunnossa puolueettomana itseään pitänyt veturinkuljettaja sai jälkiosan vaunuista liikkeelle ja vei junan turvaan Tampereen asemalle. Tämä oli mahdollista, koska veturi oli varovaisuussyistä ja kuljettajan vaatimuksesta sijoitettu työntämään junaa. On epätodennäköistä, että veturi olisi koko ajan ollut kytkettynä junaan, sillä vesisäiliöt tuskin olisivat kestäneet kaksituntista tulitusta.

Tarinan toinen, mm. Aamulehdessä 14.3.1968 Tampereen taistelujen 50-vuotisajankohdan lähestyessä julkaistu versio mainitseekin veturin palanneen välillä rautatieasemalle. Tämä käsitys on perusteltu, koska junan jarrujen irrotukseen ilmeisesti tarvittiin apuneuvoja varikolta. Saatuaan junan takapään turvaan samainen kuljettaja palasi välittömästi luotisateeseen hakemaan kaupunkiin toisen puolen junasta.

Tampereen taistelujen aikana kaupungin ratapihalla ammuttiin rikki mm. G9-tyyppinen sekajunaveturi, joka oli järjestyksessä toinen Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n vuonna 1900 valmistama veturi. Veturi on Suomen rautatiehistorian kannalta merkittävä sikäli, että se kuuluu Valtionrautateiden vuonna 1898 tilaamaan sarjaan, josta katsotaan laajamittaisen suomalaisen veturiteollisuuden saaneen alkunsa. Vaurioistaan huomimatta tämä veturi korjattiin sisällissodan jälkeen, ja vuonna 1937 G. A. Serlachius osti sen omalle tehtaalleen. Nykyisin veturi on muistomerkkinä vanhalla Tampellan tehdasalueella kaupungin keskustassa. Kuvan veturi ei tiettävästi ole sama, josta edellä kuvattu tapaus kertoo.

Jälkimaailman silmissä veturinkuljettajan teko näyttää erityiseltä sikäli, että siinä ei ollut kyse sota-ajan urotöille ominaisesta verenvuodattamisesta vaan ihmishenkien pelastamisesta. Junan tulitukseen osallistuneen Keski-Suomesta lähtöisin olleen valkoisen armeijan sotilasosaston mukaan junan miehitys kärsi tulituksessa 37 kaatuneen ja 96 haavoittuneen tappiot, jotka olisivat todennäköisesti olleet vielä suuremmat ilman veturinkuljettajan oma-aloitteista toimintaa. Joidenkin tarinan versioiden tuntemat väitteet 400 kaatuneesta ovat mitä ilmeisimmin liioittelua.

Kuljettaja selvisi sodasta ja sen jälkiselvittelyistä ehjin nahoin, mutta kiitosta hänen oli voittaneelta osapuolelta turha odottaa. Sisällissodan ajan valkoisen tiedonvälityksen suhtautumista asiaan kuvaa Suomen Kuvalehden 11.5.1918 julkistama käsitys, jonka mukaan koko tapaus johtui tamperelaisten punakaartilaisten asetovereilleen tekemästä petoksesta.