Sisällissodan aikana monet Valtionrautateiden virkamiehet kieltäytyivät työskentelemästä punaisten hyväksi. Tämä heikensi liikenteen sujuvuutta, ja tehtäviä jouduttiin jakamaan uudelleen.
Vuoden 1917 lopussa Valtionrautateiden palveluksessa oli noin 16 200 henkilöä. Poliittisilta katsomuksiltaan nämä olivat jakautuneet melko selvästi yhtäältä alemman palveluskunnan eli alempien toimihenkilöiden ja toisaalta virkamieskunnan kesken. Ensinmainitut kannattivat lähinnä sosialistista työväenliikettä kun taas viimeksimainitut olivat poliittisilta näkemyksiltään pääasiassa porvarillisia.
Luokkatietoisuutta merkittävämpi voima rautateillä oli kuitenkin ammattiylpeys. Tästä osoituksena on se, että kaikki virkamiehet eivät totelleet valkoisen hallinnon valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvudin kehoitusta jättää työnsä punaisen rautatiehallinnon alaisuudessa vaan pitivät velvollisuutenaan huolehtia liikenteen sujuvuudesta, oli häilyvä poliittinen valta kenellä hyvänsä. Toijalassa konduktööri Soivion esitys töiden lopettamisesta punaisten hallitsemilla rautateillä sai vain kaksi kannattajaa lähes 60 kokoukseen osallistuneesta rautatieläisestä. Soivion tapaan ajatelleisiin kuului konduktööri Tuomo Sarvela, joka muisteli ratkaisuaan seuraavasti: "Ja kun kerran punakaartilaiset olivat ottaneet vallan käsiinsä rautateillä, niin minua ei siellä enää mikään velvollisuus sitonut virkaani. Olin vapaa, se oli omituinen tunne, joka sai minussa vallan, että nyt oli aika lähteä."
Muun muassa Tampereella veturimiehet päättivät sodan alettua pitäytyä puolueettomina ja kieltäytyä ajamasta sotilas- ja sotatarvikejunia. Sodan aikana tästä päätöksestä kuitenkin tingittiin. Jälkeenpäin annetut selitykset korostavat molempien sotineiden osapuolten käyttämiä pakkokeinoja tämän puolueettomuuden murtamisessa, mutta ilmeisesti veturimiesten joukossa ilmeni vapaaehtoistakin palvelualttiutta eri osapuolten suuntaan.
Konduktööri Tuomo Sarvela kuului niihin harvoihin toijalalaisiin rautatieläisiin, jotka eivät halunneet palvella punaista rautatiehallintoa. Sarvela siirtyi heti tammikuun lopulla valkoisten puolelle ja toimi sotilasjunien rintamakonduktöörinä aluksi Haapamäen ja Vilppulan rintamilla ja sodan loppuvaiheessa Lempäälän rintamalla. Valokuva on 1920-luvulta.
Ammattitietoisuuden korostuminen yli virka-asema- ja varallisuusrajojen johtui paljolti rautatieläisten toiminnasta yhteisessä organisaatiossa ja sen luomista, vuonna 1918 jo yli 50-vuotiaista perinteistä.
Jaakko Sirolan akateemisen opinnäytetyön (1972) mukaan sisällissotaan osallistui tavalla tai toisella punaisten puolella 31 ja valkoisten puolella kahdeksan akaalaista rautatieläistä. Sielläkään sota ei ollut rautatieläisten luokkasota. Myös valkoisten rautatieläisten enemmistö koostui alemmasta palveluskunnasta, sillä viisi heistä kantoi veturinpuhdistajan, jarrumiehen tai asemamiehen ammattinimikettä.
Kolmesta Toijalasta lähtöisin olleesta Saksan jääkäristä kahdella oli rautateihin liittyvä tausta. Jääkärien vapaaehtoisjoukkoon 21.3.1916 liittynyt Vilho Pernu oli Toijalan silloisen asemapäällikön J.A. Pernun vanhin poika. Jääkäreihin liittyessään hän oli 19-vuotias. Pernu toimi Saksassa mm. vastuullisessa tehtävässä siviilielämään siirtyvien jääkärien työnvälitystoimistossa. Saksasta jääkärin arvoisena lähtenyt Pernu kohosi sittemmin Suomessa kapteeniksi saakka.
Väinö Mäkelän 20-vuotiaana 21.3.1916 alkanut jääkäriura teki Toijalassa ylimääräisenä asemamiehenä toimineesta ja Saksasta jääkärin arvoisena lähteneestä Mäkelästä sisällissodan aikana luutnantin. Sotilasura ei toiminut sellaisena aseman nostajana, miltä asia nykyisin saattaa näyttää: ylimääräinen asemamies ei ollut suinkaan väheksytty ammatti vuosisadan alun suomalaisessa maatalousyhteiskunnassa.
Ylimääräinen asemamies, jääkäriluutnantti Väinö Mäkelä Toijalasta. Mustavalkovalokuva on väritetty taidokkaasti käsityönä pian sisällissodan jälkeen.