Sotaa rautateiden varressa

Suomen sisäiselle sodalle keväällä 1918 voidaan löytää useita syitä ja yhtä useita nimiä. Seuraavassa käytetään 1990-luvulla vähitellen vakiintunutta maltillista termiä eli sisällissotaa. Vapaussotaa suurin osa sotaan osallistuneista akaalaisista kävi lähinnä työväen vapauden nimissä, mitä käsitystä kuvastaa sodan jälkiselvittelyissä surmattujen muistokiven tekstissä esiintyvä ilmaus "työväen oikeuksien puolesta". Tämä tulkinta on ristiriitainen sodan voittajaosapuolen tunnetun vapaussota-käsitteen kanssa. Alunperin marxilaiseen filosofiaan pohjautuva -- ja porvarillisen vapaussota-käsitteen tapaan paljolti poliittis-ideologisiin tarkoituksiin käytetty -- luokkasodan käsite on sekin melko heikosti sovellettavissa Akaan tilanteeseen erityisesti rautatieläisten osalta. Termi kansalaissota olisi puolustettavissa Akaan alueella, koska siellä sota ja sen jälkiseuraukset koskivat nimenomaan Suomen kansalaisia, eikä venäläisillä tai saksalaisilla ollut ainakaan välitöntä osuutta tapahtumien kulkuun.

Sisällissodan juuret olivat syvällä teollistuvassa ja rakennemuutoksen muovaamassa yhteiskunnassa. Erityisesti työväestöä ja maaseudun vähävaraisia koetelleisiin taloudellisesti hankaliin oloihin sekoittui poliittisia epävarmuustekijöitä kuten käynnissä ollut ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous. Epävarmuutta lisäsi muutaman viikon itsenäisenä olleessa tasavallassa yhä majaillut venäläinen sotaväki.

Ankeissa oloissa moni politiikasta ja sotimisesta kiinnostumatonkin liittyi punakaarteihin palkan ja muiden taloudellisten etujen vuoksi.

Sodan katsotaan alkaneen muutamien paikallisten kahakoiden edeltämänä 26.1.1918, jolloin Helsingin sosiaalidemokraattinen puoluetoimikunta julisti sosialistisen vallankumouksen alkaneeksi. Punaisiksi kutsuttujen vallankumouksellisten ensimmäisiä toimia oli Helsingin rautatieaseman miehitys 27.1. Vallankumouksen tieltä Vaasaan paenneen Suomen senaatin johdolla tämän porvarillisen hallituksen joukoiksi julistetut pääasiassa pohjanmaalaiset suojeluskunnat alkoivat riisua aseista Etelä-Pohjanmaan venäläisiä varuskuntia, jotka eivät yleensä tehneet mainittavaa vastarintaa.

Vaasaan paennut senaatti piti itseään Suomen laillisena hallituksena ja keräsi alaisiltaan kirjallisia uskollisuudenvakuutuksia.

Koska venäläiset eivät laajamittaisesti osallistuneet sotatoimiin, jäivät valkoisiksi kutsuttujen porvarillisten joukkojen päävastustajiksi vallankumoukselliset punakaartit, jotka pienessä määrin saivat tukea venäläisen sotaväen vallankumoukselliselta siiveltä. Suojeluskunnat olivat lähteneet omasta mielestään vapaussotaan venäläisiä vastaan, mutta taistelujen aikana nämä joutuivat huomaamaan käyvänsä sisällissotaa oman maansa kansalaisia vastaan. Valkoisen armeijan alueillaan organisoima yleinen asevelvollisuus sen sijaan toi riveihin miehiä, joiden käyttäminen sotatoimiin ei ollut riippuvaista joukkojen vapaaehtoisuudesta.

Sodan alusta lähtien tapahtumia leimasi taistelutoiminnan keskittyminen merkittävien rautatieyhteyksien varrelle. Jos valkoisten eli porvarillisen hallituksen joukkojen aseistus ja koulutustaso olikin punakaarteja parempaa, punaisilla oli etulyöntiasema siinä suhteessa, että pääosa Suomen rataverkosta sijoittui heidän hallitsemalleen eteläiselle alueelle. Rautateiden merkitystä sodankäynnissä osoittaa myös se, että sekä valkoisen armeijan ylipäällikkö kenraaliluutnantti Carl Gustav Emil Mannerheim että Karjalan rintaman komentaja kapteeni Aarne Sihvo sijoittivat päämajansa junaan.

Valkoisten päätavoitteena oli pitää hallussaan rataosuus Haapamäen ja Pieksämäen välillä. Valkoiset onnistuivat tässä tavoitteessaan, ja sisällissodan synkimpien piirteiden tutkimisessa kunnostautunut Jaakko Paavolainen (1968) on esittänyt, että tämän valkoiset voimat Pohjanmaalla ja Savo-Karjalassa yhdistäneen radan turvaaminen ratkaisi sodan lopputuloksen valkoisten eduksi jo helmikuussa 1918. Valkoisten menestyksen pääasiallisena tekijänä Paavolainen pitää punaisten vaatimatonta aseistusta Tampereen suunnalla. Paavolaisen tutkimusta tuoreempaa näkemystä edustava Heikki Ylikangas (1993) puolestaan näkee valkoisen armeijan menestyksen tärkeimmäksi perusteeksi punaisen johdon kyvyttömyyden tehokkaaseen strategiseen ja taktiseen johtamiseen.

Valkoisten puolella taistelleita ruotsalaisia vapaaehtoisia Lempäälän rautatieasemalla Tampereen saartorenkaan kiristyessä.

Ankarat taistelut Vilppulan suunnalla johtuivat toisaalta punaisten vastahyökkäysyrityksistä Haapamäen-Pieksämäen radan katkaisemiseksi ja toisaalta valkoisten pyrkimyksistä saada haltuunsa Haapamäki-Tampere-rata eli etenemistie punaisten vahvimpaan tukikohtaan Tampereelle. Valkoisen armeijan kiertoliike Tampereen saartamiseksi Kangasalasta ja Lempäälästä käsin noudatteli niinikään ratalinjoja.

Saksalaiset joukot etenivät nopeasti mm. resiinoita hyväkseen käyttäen Hangon-Hyvinkään rataa pitkin kohti tavoitettaan Helsinkiä.

Valkoisen armeijan avuksi tulivat huhtikuun alussa saksalaiset joukot, joiden merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on kiistelty. Saksalaiset valtasivat punaisten pääkaupungin Helsingin ja sen lähialueet Hanko-Hyvinkää-rataa rataa hyväksi käyttäen ja katkaisivat Riihimäellä punaisten rautatieyhteyden Hämeestä itään.

Tampereen menetyksen jälkeen punaisten sodankäynti oli lähinnä pakoa kohti itää ja Venäjää, josta monet uskoivat löytävänsä turvapaikan. Rautatieyhteyden ollessa poikki punaisten pako hidastui, ja Lahden seudulla kiivaiden taistelujen jälkeen punaisten läntinen armeija omaisineen jäi valkoisten ja saksalaisten vangiksi.