Veturimuseo VETURIMUSEO
Kertomus Veturimuseon historiasta

Toijalan veturitalli jäi Valtionrautateille tarpeettomaksi veturien huollon keskittyessä suurille varikoille ja junien vaihto- ja järjestelytyön siirtyessä tärkeimmille ratapihoille. Toijalan tapauksessa tämä tarkoittaa Tamperetta. Toimintansa lopettaneen kapearaiteisen ja yksityisen Forssa-Humppila-Rautatie Oy:n perinteitä vaalimaan 1970-luvun alussa perustetun Museorautatieyhdistys ry:n piirissä esiintyi kiinnostusta myös Valtionrautateiden kalustoa kohtaan. Eräät aktiiviset rautatieharrastajat perustivat vuonna 1979 yhdistyksen nimeltä Museoveturiseura ry. Yhdistys osti Valtionrautateiltä kaksi muutama vuosi aiemmin hylättyä höyryveturia -- Tv1-sarjan tavarajunaveturin eli "Jumbon" ja Vr2-sarjan vaihtoveturin eli "Ankan" -- ja sai luvan sijoittaa ne Toijalan veturitalliin. Tarkoituksena oli tulevaisuudessa entistää veturit ja asettaa ne näytteille. Tuolloin aika ei vielä ollut kypsä tähän, olivathan höyryveturit vielä vähän aikaa sitten liikkuneet varsin yleisesti maamme radoilla. Kyseessä olivat lähinnä Jokioisten radan maisemissa ja pääkaupunkiseudulla asuvat miehet, joten voidaan sanoa, että ajatus Veturimuseosta on kaikkea muuta kuin toijalalainen.

Sittemmin myös Toijalan kaupunki, nykyisin osa Akaan kaupunkia, kiinnostui ajatuksesta kehitellä paikkakunnan historiaan hyvin sopivaa veturimuseota. Kaupunki vuokrasi Valtionrautateille tarpeettomaksi käyneen veturitallin ja teetti rakennukselle vaadittavia kunnostustöitä. Yhdistys puolestaan keräsi käytöstä poistettuja vetureita ja entisöi niitä talkootyönä. Museon perustamissopimus tehtiin Toijalan kaupungin ja Museoveturiseura ry:n kesken vuonna 1985, ja museo voitiin avata yleisölle Hämeenlinna- Tampere-Turku-radan valmistumisen 110-vuotispäivänä kesäkuussa 1986. Työnjako Toijalan kaupungin ja Museoveturiseuran kesken toimii edelleen niin, että seura vastaa pääsääntöisesti veturien entisöinnistä ja kaupunki tilojen hoidosta. Museo on myös kiinteässä yhteistyössä VR-Konsernin kanssa. Kaupunki on toiminnallaan osoittanut, että se kunnioittaa perinteitään eikä häpeä menneisyyttään rautatiepaikkakuntana. Valtaosa Museoveturiseuran aktiiveista on kuitenkin edelleen ulkopaikkakuntalaisia, mutta museon ei olekaan missään tapauksessa tarkoitus jähmettyä rautatiepainotteiseksi kotiseutumuseoksi. Museon sijainti Toijalan vilkkaan ratapihan välittömässä läheisyydessä antaa oman toiminnallisen leimansa museomiljöölle. Tuokiokuva Toijalan rautatieasemalta 1950-luvun lopulta.

Veturimuseo Veturimuseon erikoisalaa ovat vanhat dieselveturit, joskin mainitut kaksi höyryveturia sekä yksi höyrysäiliöveturi ovat myös näytteillä. Museossa ei ole katsottu tarpeelliseksi hankkia samanlaisia "Pikku- Jumboja", "Ukko-Pekkoja" tai muita tunnettuja höyryvetureita, joita jo komeilee useiden asemien pihalla. Vanhempia ja erikoisempia höyryvetureita taas ei enää ole ollut saatavilla. Veturimuseon vanhan dieselveturikaluston kokoelmiin kuuluu useita maailmanluokan harvinaisuuksia, kuten tiettävästi maailman pienin leveäraideveturi, tanskalaisvalmisteinen ja Suomessa muunneltu Pedershaab. Yleinen mielipide oli vielä 1980-luvulla melko kielteinen dieselveturien museoimista kohtaan, mutta 1990-luvun aikana tilanne vähitellen muuttui. Höyryvetureita sekä isoja ja pieniä dieselvetureita esittelevä Veturimuseo voidaan nähdä myös läpileikkauksena suomalaisen veturiteollisuuden historiasta.

Tällä hetkellä näytteillä on 12 veturia. Entisöitävänä on yksi veturi ja kolme entisöityä odottelee näyttelytilojen rajallisuuden vuoksi varastossa. Entisöimättä on lisäksi vielä kolme veturia. Yhdeksän veturisijaa eli "pilttuuta" käsittävästä veturitallista kuusi pilttuuta on näyttelytiloina. Kaikki näyttelytilat kuuluvat tallin alkuperäiseen, vuonna 1874 valmistuneeseen osaan. Rakennusta on tosin useasti muutettu: esimerkiksi 1930-luvulla pidennettiin muutamaa pilttuuta uusia pitkiä "Ukko-Pekka"- ja "Risto"-vetureita silmälläpitäen ja 1950-luvulla korotettiin rakennuksen kattoa ja muutettiin samalla vanha harjakatto taaksepäin viettäväksi. Vuonna 1901 valmistunut lisärakennus, jota joskus virheellisesti kutsutaan "vanhaksi osaksi", on purettu vesitorneineen vuonna 1973. Vuoden 1901 lisärakennelmista on jäljellä enää ns. verstaspilttuu tallin toisessa päässä. Nykyisin pystyssä oleva vesitorni on 1950-luvun alusta.